Poikkeusajan opit hyötykäyttöön

“Etätyövuorojen jakaminen onnistuu, kun jaatte vuorokauden neljän tunnin slotteihin, joista ensimmäinen alkaa neljältä aamulla. Toinen tekee töitä ja toinen on lasten kanssa”. Uudenmaan sulku on alkanut ja itähelsinkiläisen kerrostalokorttelimme WhatsApp-ryhmään jaetaan kokemuksia. Etätöihin siirtyneet perheet kohtaavat pihalla ja vertailevat kokemuksiaan. Kenet on heti lomautettu, kenelle ryhdyttiin maksamaan palkkaa vain tehtyjen tuntien perusteella, kuka saa edelleen tavanomaista kuukausipalkkaa, vaikka työteho ei mitenkään ole normaalin veroista, jos kotona onkin yhtäkkiä koko perhe.

Asiantuntijatyötä tekevät ovat päässeet huomattavan paljon vähemmällä kuin vaikkapa hoitajat tai lääkärit, mutta pandemian vaikutuksissa asiantuntijan työtehoon on eroja. Asuuko kotona muita ja jos asuu, keitä he ovat? Kykenevätkö he huolehtimaan itsestään vai tarvitsevatko he paljon huomiota ja apua? Mahtuuko kotiin perustamaan ergonomisia etätyöpisteitä? Millainen asuinalueen koronatilanne on ollut – tuntuuko koronariski kaukaiselta vai näkyykö oma asuinalue punaisena pisteenä kartoilla?

Itse olin aika ajoin rehellisesti kateellinen kaikille kehyskunnissa asuville pariskunnille. Minun silmiini heidän elämäntapansa vaikutti optimaaliselta poikkeusaikana: oli seuraa, mutta ei hoivavastuuta, mahdollisuus väljään ulkoiluun ja riittävästi tilaa rauhalliseen työskentelyyn. Kateuden tunteeseen auttaa jo se, että myöntää asian itselleen. Sen jälkeen voi yrittää kääntää kielteisen tunteen empatiaksi: tunnistanko, kenen tilanne saattaa olla vielä kuormittavampi kuin minulla? Miten voin välittää toisille myötäelämisen tunnetta?

Kuten myyntikoulutuksissa opetetaan: kysy avoimia kysymyksiä ja pidättäydy liioista olettamuksista. Kriisiaika nostaa ihmisissä pintaan yllättäviä reaktioita. Rauhallinen saattaa hyppiä seinille ja “maalaisjärkeään” mainostanut käyttäytyä jopa ylivarovaisesti. Jokaiselta voi kysyä “mitä sinulle kuuluu” ja antaa toisen kertoa kokemuksistaan omin sanoin, ilman että lähtee vääntämään toisen mielipiteitä väkisin johonkin muottiin.

Keskustelen Teamsissa toisessa maassa työskentelevän yhteyshenkilön kanssa. Uutisten perusteella maassa, jossa yksikkö sijaitsee, tunnetaan epäluottamusta viranomaisviestintää kohtaan ja koronalukujen arvellaan olevan korkeammat kuin tilastoissa kerrotaan. En halua töksäytellä mielipiteitäni maan politiikasta epäkohteliaasti, vaan jutustelemme töistä ja hieman arjen sujumisestakin. Tuntuu, että palaverin loppupuolella kumpikin meistä on aavistuksen pirteämmällä mielellä kuin ennen palaveria.

”Puhelin on aliarvostettu keino nykyään. Soittamalla saa paljon nopeammin vastauksen kuin kalenterivarauksia tekemällä”, muistutti eräs esimies. Soittaminen tai Teams-keskustelujen käyminen ilman liian raskasta agendaa olivat hyviä keinoja pitää yllä yhteyttä kollegoihin. Tiedostin, että tässä tilanteessa minulle oli etua siitä, että olin pitkäaikainen työntekijä. Olin rakentanut luottamuspääomaa eri ihmisten kanssa jo vuosien ajan ja nyt sitä käytettiin. Kun meillä aloitti uusia työntekijöitä, yritin monen kanssa rakentaa suhdetta etänä samoin keinoin: varaamalla tutustumispalavereja ja soittelemalla kuulumisia matalalla kynnyksellä.

Pandemia-aikana pystyi tunnistamaan, kenellä on vahvoja ekstrovertin tai introvertin piirteitä. Mukavaan rupatteluun isossa porukassa tottuneet alkoivat hermostua, kun ”yleisö” katosi ympäriltä. Vahvasti omaa rauhaa arvostavat taas eivät ehkä aina ymmärtäneet, miksi olisi pitänyt tehdä tikusta asiaa ja keksiä kommentteja väkisin, ja kamerat pysyivät pois päältä ja mikrofonit mykkinä. Fyysisessä kohtaamisessa kehon kieli, katsekontakti ja tunnelma merkitsevät todella paljon.

Arvostan itse keskittymisrauhaa, mutta syksyllä 2020 huomasin, että liika on liikaa. Tunnistin itsessäni etätyöapatian oireet: asiat alkoivat tuntua merkityksettömiltä ja oli vaikea tuntea, että työni vaikuttaisi suurempaan kokonaisuuteen. Onneksi kokenut kollega vinkkasi, että ehkä minun olisi hyvä piipahtaa toimistolla silloin tällöin. Päätin ottaa tavaksi käydä toimistolla kerran viikossa ja tämä rutiini kannatteli seuraavien kuukausien ajan. Välillä toimistolla oli niin tyhjää, että liiketunnistimella toimivat valot sammuivat ympäriltäni päivän aikana, mutta ainakin fyysisen työpaikan näkeminen auttoi ankkuroimaan oman työn osaksi työyhteisön toimintaa. Kulkeminen metrolla toimistoon halki aution Helsingin tuntui scifielokuvan kohtaukselta.

Olemme yrittäneet pitää yllä toimiston perinnettä aamupuurosta, jota nautitaan kahden viikon välein. Monen kuukauden ajan puurotuokioita on pidetty etänä, mutta nyt yritämme kokoontua kasvokkain edes pienellä porukalla. Valitettavasti samalle viikolle osuu maskisuosituksen alkaminen ja lisäksi teemme itse päätöksen, ettei kokoustiloihin voi viedä tarjoiluja. Niinpä meitä istuu puurotuokiolla neljä maskeihin pukeutunutta työntekijää pitkän välimatkan päässä toisistaan. Muut seuraavat kokoontumista Teamsissa. Olin ainoa, joka sai puuroa, koska olin taktisesti käynyt syömässä sen etukäteen kahvilassa ennen neuvotteluhuoneeseen saapumista. Siirrämme puurotapaamiset uudestaan etäkokouksiksi.

Kenties jännittävin poikkeusajan saavutukseni oli osallistua palvelukonseptien käynnistämiseen maassa, jossa en ole koskaan käynyt. Vaikka Teams-putkien ja sähköpostien arki tuntui välillä työläältä, on hämmästyttävää todeta, että moni asia oikeasti hoituu. Ensimmäisten työmatkojen käynnistyessä huomaan toki senkin, miten paljon asioita Teamsissa jää sanomatta. Se, miltä asiat näyttävät ja tuntuvat, voi olla paikan päällä aivan erilaista.

On perjantai, kello on viisi. Perheeni hälisee. Istun olohuoneen nurkassa työpisteellä käymässä sopimusneuvotteluja eurooppalaisen herran kanssa. Mielessä juolahtaa, mahtaako Teams-neuvottelu röllipeikkomaisen suomalaisnaisen kanssa olla poikkeava kokemus keskustelukumppanilleni. Pandemia-arjen aikana omasta ulkonäöstä huolehtiminen on päässyt putoamaan prioriteettilistani viimeiselle sijalle. Toisaalta ehkä korona-aika on koetellut myös keskustelukumppanini jaksamista. Niillä korteilla pelataan, mitä on annettu.

Poikkeusajan kokemuksista poimin vakituisiksi työkaluiksi kuuntelun ja empatian merkityksen. Eri ihmiset reagoivat samaan asiaan eri tavalla ja se on hyvä ymmärtää. Nämä eivät ole minulle helppoja asioita, olenhan puhelias höpöttelijä, joka mielellään kertoo omia näkemyksiään. Mutta jos haluaa vahvistaa ihmisten keskinäistä luottamusta, pitää pystyä luomaan jonkinlainen myötäelämisen side. En tule jatkossakaan olemaan yhtä aikaa kaikissa yksiköissämme joka päivä, vaan vuorovaikutus perustuu luottamukseen ja siihen, että tavataan yksikkövierailuilla silloin tällöin kasvotusten.

Lisäksi poikkeusaika sai minut kiinnittämään eri tavalla huomiota fyysisen ympäristön merkitykseen. Kun astuu johonkin tilaan, miltä siellä tuntuu? Mistä tunnelma syntyy? Muuttuuko fiilis, jos tilassa olevien ihmisten kokoonpano muuttuu? Tuntuuko erilaiselta, jos samat ihmiset kokoontuvatkin Teamsissa?

Miten nämä havainnot voisi jalostaa paremmiksi työympäristöiksi? Siihen en pysty heti vastaamaan, mutta sen tiedän, että työyhteisössämme löytyy mahtavia kollegoita, joiden kanssa voi yhdessä rakentaa ratkaisuja.